Maaliskuisena päivänä olin aamusta pakannut ulkoilukamppeet ja kameran autooni, koska työnohjausryhmien jälkeen minulla olisi aikaa kurvata kosken kautta kotimatkalla. Luontoon suuntaaminen tuulettaa mukavasti ja auttaa stressinhallintaan vaativan työpäivän jälkeen. Kamera, minä ja luonto on minusta ihan parasta vastapainoa arjessa. Siispä Huopanankoskella auto parkkiin ja kameran kanssa rannalle.
Aurinko toi mukavaa valoa ja bongailin Nikonin D500 + Nikkor 200-500 mm yhdistelmällä koskikaroja. Koko ajan kuitenkin tähyillen, olisiko mitään merkkejä saukosta. Rannat olivat nimittäin täynnä tuoreita saukon jälkiä ja jupisinkin mielessäni: tänään olisi kyllä hyvä päivä sinun tulla esiin. Saukko kun on vikkelä ja pysyy piilossa havaitessaan ihmisen. Se ei ihan jokaisella kerralla kulkijalle näyttäydy.
Kiertelin pitkän tovin rantoja ja intuitiota kuunnellen siirryin yläjuoksun suuntaan. Tumma läikkä kaukana hangella, olisiko se nyt siinä? – kyllä! Siellä kaukana oli saukko syömässä pyydystämäänsä kalaa jään reunalla. Monta ajatusta pyöri mielessäni: pääsisinkö sellaiseen kohtaa, josta kuvaaminen onnistuu, onko se liian kaukana kuvattavaksi – keskity nyt ja hengitä.
Istuin hiljaa puiden suojaan rannalle ja seurailin syömäpuuhissa olevaan saukkoa, odottelin koska se liikahtaisi. Pian saukko nousi ylös, mutta sukelsi järveen. Onnekseni se nousi jäälle uudelleen vielä parempaan valoon ja kuvakulmaan. Hetken siinä sain saukon poseerausta kuvata kunnes katseemme kohtasivat. Silloin tiesin, että minut on havaittu. Salamana saukko hävisi ja painui piiloihinsa. Myhäillen ajelin kotiin muistikortille tallentuvia kuvia katsomaan ja käsittelemään. Saukko ja minä, tällä kertaa erävoitto minulle.
Blogi ja kuvat 11.3.2018 © Leena Aijasaho – voimavalokuva