Huhtikuun viimeisenä viikonvaihteena minulta oli tilattu voimavalokuvaus lahjaksi. Jäät olivat vielä osin järvessä ja säätila oli epävakainen. Kuvattavan toive oli päästä veden äärelle ja pohdin, näinköhän kuvauspaikassa ranta olisi vielä sula vai jäiden peittämä. Osallistujat olivat itse etsineet kuvauspaikan, jonne pääsemiseksi oli hiljennettävä kaasujalkaa routaisella kuoppaisella hiekkatiellä. Sopiva keskittyminen siis löytyi jo matkalta. Paikalla oli sovitusti isompi ystäväporukka ja aloitimme virittäytymällä voimavalokuvaustyöskentelyyn. Virittäytymisessä käytimme osallistujien tuomia valokuvia, joihin sisältyi lämmin ajatus kuvassa olijasta. Samalla kerroin arvostavasta katseesta ja tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta. Tunnelma oli lämmin koleasta kelistä huolimatta.
Välillä aurinko pilkahteli, välillä satoi rakeita. Kuurojen välissä siirryimme ulos kuvaamaan. Voimavalokuvausta ei suunnitella etukäteen, kuvan annetaan syntyä vuoropuhelussa osallistujien ja kuvaajan välillä. Siinä heittäydytään ja luotetaan. Kävellen mutkittelimme lähimaastoissa, mielikuvissa oli jonkinlainen koski, jonka piti olla lähiseudulla. Koski ei tullut vastaan, mutta tulvinut ranta sensijaan pysäytti joukon ihmettelemään yksinäistä tulvan keskelle jäänyttä penkkiä. Penkin vieressä oli pelastusrengas. Voisikohan tuonne mennä?
Pulmaksi meinasi muodostua se, että valokuvaajana olin ainoa, jolla oli kumpparit. No kengäthän voi aina vaihtaa. Näin minun punaiset kumpparit vaihtuivat toisiin jalkoihin ja tarjosivat mahdollisuuden kuvattavalle kokeilla, pääseekö penkille kahlaten. Ja pääsihän sinne, juuri ja juuri.
Sade tiheni ja kulkija pääsi kuin pääsikin penkille. Syntyi kuvasarja, josta tässä pari kuva esille. Kuvattavan omin sanoin: ”ihanaa symboliikkaa ja haikeutta samassa kuvassa, harmaa, valoisa sateinen maisema ja punainen takki ja pelastusrengas”. Siellä hän istui ystävien kannastustamana kaatosateessa. Sanonta ”sitä saa mitä tilaa”, tuli mieleeni. Vettä nimittäin oli joka puolella ja sitä tuli myös taivaan täydeltä. Eipä tainnut meistä kukaan etukäteen ajatella toivetta olla veden äärellä näin.
Voimavalokuvaus tapahtuu aina luottamuksen hengessä, lähtökohtaisesti näitä kuvia en nosta esiin sivuilleni, jos en erikseen ole lupaa osallistujalta kysynyt. Kiitos kun sain luvan siis jakaa nämä. Tässä työssä yhdistyy kaikki se, mitä pidän tärkeänä. Läsnäolo, itsetuntemus, luonto, valokuvaus, dialogisuus sekä itsensä hyväksyminen ja arvostaminen. Olen kauan toiminut työnohjaajana ja valmentanut ryhmiä. Nautin kun voin nyt käyttää vahvuuksiani ja kaikkea osaamistani myös voimavalokuvaajana kamerani kanssa. Tässä on sitä jotain, mikä sykäyttää myös minua. Tässä on jotain aitoa ja ainutlaatuista. Tässä on paljon lämpöä ja lempeyttä matkassa. Voimavalokuva voimauttaa myös valokuvaajan. Otathan yhteyttä, jos kiinnostuit voimavalokuvauksesta.
Kuvat ja teksti © Leena Aijasaho – voimavalokuva.fi